After upper secondary school, I applied to university and didn’t get in.

I waited a year, applied to that same university and didn’t get in.

Then I applied to a university of applied sciences and didn’t get in either.

However, now that I’m soon starting my third and final year of my bachelors at a university in England, I can’t be too mad about not getting to a school in Finland. But I still kind of am.

So here is a blog post I wish I had read a few years earlier.

At first, I thought I’d write this post only in Finnish as June and July have been the months during which most people here hear whether or not they got into school, and as mentioned, I have some experience of the time the news isn’t all that good. However, although I have little knowledge of how applying to school happens elsewhere, I believe the feeling of vitutus is quite universal.

This year it wasn’t me who had to anxiously wait for the results to come (thank fuck), but as I was scrolling through Instagram, congratulating all my friends and acquaintances who celebrated getting to uni after years of hard work, something struck me. Where were all the people who didn’t get in?

Well, big fucking surprise, nobody wants to showcase their failures.

However, not getting to school isn’t one. But it took me a long time to realise that.

When I tried to get to the University of Tampere to study journalism in 2018, I was 65th in the backup queue.

When I applied again in 2019, I was the 127^th.

I didn’t know what to say after seeing the final list.

Well, actually, I had quite a lot to say… to myself. I’ll spare you from reading all those colourful and imaginative (even if I say so myself) insults, but I spent quite a few days drowning myself in them.

My favourite band COULD HAVE started a world tour in my brain.

I could have put a lot more effort into studying for the exams. I could have started earlier, made better notes, done more backup reading. I could have done better in my finals. I could have studied more efficiently all through upper secondary.

It took me a while to understand that unless I stopped it myself, that tour could have lasted forever as there is an infinite number of could haves in the world.

Similarly, the bus I took to the exam could have driven off a cliff, and I wouldn’t be here writing this piece of shit text.

…Anyways,

No matter the reason, the fact was that I did not get into school, and at that point, there was nothing I could do about it.

And if you’re in that exact situation right now, I really don’t have any idea what else to say but

it will be okay.

It might not be right now, but it will be.

How do I know?

I don’t.

Lol. Sorry. 

I started this whole blog in the first place to offer some sort of comfort and sympathy by sharing stories about times when things didn’t go perfectly because hearing those stories from others offers me exactly those things. Or, as I stated in my very first blog post in 2018:

Mä henkilökohtaisesti rakastan lukea ihmisten ongelmista ja epäonnistumisista. Tällä mä en tarkoita nyt mitään sellaista, että nauttisin kun kuulen jonkun saaneen potkut tai jääneen ilman opiskelupaikkaa. Tällä surullisenkuuluisalla sosiaalisen median aikakaudella, kun joka puolelta saa kuulla muiden menestystarinoista, onnistumisista ja onnenaiheista, mikään ei oo mulle yhtä lohdullista kuin se, että joku rehellisesti ja aidosti kertoo et hei, mä mokasin. Mä epäonnistuin. Tää ei nyt mennyt niin kuin mä olin suunnitellut. Niistä tarinoista mä inspiroidun ja saan ihan hirveesti lohdutusta. Ja kuten ollaan saatu nyt todeta, mä olen Yleisesti Ihmisenä Aika Huono. Oon tehnyt ja tuun 101% varmuudella tekemään elämässäni virheitä ja typeriä asioita. Toivottavasti se, että jaan niitä täällä, tuo jollekin lohtua ja muistutuksen siitä, että niistäkin hetkistä, kun tekis vain mieli puhtaasta häpeästä ja/tai vitutuksesta hypätä peräsuoli edellä lähimpään roskakuiluun, voi päästä yli.

So, instead of having big inspiring speeches prepared, I hope this post will give even one person a tiny portion of comfort. I know that’s what I would have needed back then.

Although I’m still, and probably forever, slightly salty I didn’t get into any Finnish schools I wanted to, right now I’m very happy I didn’t.

I got a random email one afternoon in 2019 telling me that there is a place called the University of Worcester, and I could come to meet their international recruit team if studying a bachelor’s degree in England would interest me. Hearing they would accept me to study journalism, which I had dreamed about for a few years at that point, was one of the most confusing and best moments of my life.

Funny how eager schools are to take you in if you’re willing to pay them £9,250 a year, huh?

Either way, after rolling in self-pity all through this post, I’ll allow myself some praise as well: Although the Finnish schools didn’t let me in, I didn’t turn out to be a completely hopeless journalism student as I got picked as my course’s ’student of the year’ a few weeks ago.

Yeah, I laughed for fifteen minutes straight after hearing it, but it was nice nevertheless.

So, although a big reason I’ll be finished with my bachelors already next year might be the £30,000 of debt, right now I can say with a hand to my heart that I’m quite happy I didn’t get into the schools I originally wanted to. Closed doors and open windows et cetera.

To wrap it up:

To you all who got in school this year: Oh fuck yeah I’m so proud of you!!!

To you all who didn’t get in school this year: It will be okay. Oh, and fuck yeah I’m so proud of you!!!

Well, this should be interesting.

My first post in English.

In case you’re a non-Finnish speaking friend of mine who hasn’t been able to read my previous posts and now wonders what the hell this blog is about: Join the club. I have no clue either. Luckily, you haven’t missed much: most of my posts (the five I’ve managed to upload since starting this blog 1,5 years ago) are just me panicking and dwelling in existential dread. Oh and once I told the story of the time I went on a date to see Spiderman: Homecoming and got attacked by a python. So nothing really.

Why am I switching to English, then? Why do I want more people to be able to judge my grammar? Do I want my intellectual thoughts to finally gain the wide audience they deserve?

Firstly, if you think for a second that you’re going to find anything on this blog that isn’t best described as a brain fart, do yourself a favour and leave right now.

The second reason is the one I base most of my decisions on: laziness. I just simply can’t be asked to translate my posts from Finnish to English which is something someone always asks. And by someone, I mean one person. Hi Ema.

But to be serious for a while, the main reason I decided to write in English today is that the topic hits close to home and I have quite a lot to say. And ever since I moved to England, it has become a bigger issue for me than I would hope.

I want to talk about appearance.

 

I was walking home with my friends a while ago. This was before the good old Rona came to our attention so I’m guessing the topic was something else other than a pandemic. One of our common friends came up in the conversation, and then suddenly, out of nowhere, my friend called them ugly. Not with that specific word, but let’s just say they made it very clear that they would do anything in the world rather than put their genitals close to that person because their face is apparently so revolting. Although I wasn’t, obviously, happy with what they said, I didn’t properly confront them about it. I did what I do in most situations: tried to turn it into a joke. I told them “ahaha you couldn’t get them even if you tried” or something as smart and changed the topic.

After I got home, I laid down on my bed, thought about the conversation, and started crying. Full on balled my eyes out. The reason? I knew that if the friend in question would’ve heard the conversation, it would have killed them. I was so ashamed of myself for not standing up for them. ‘The stupid small joke’, that the person who told it probably didn’t even remember anymore after they got home, would’ve dragged our other friend into very sad and dark thoughts.

Some might argue that you can’t get offended by everything and that you have to toughen up to survive in the world. Yeah thanks Karen, that’s not my point. My point is that just because you think something isn’t offensive, doesn’t mean the person thinks the same way.

 

I’m not exactly the one to say that joking is bad, fucks sake, it’s about 73% of my whole persona. I love jokes, I like to be creative, witty and sometimes even rough with them. Usually with friends you know the limits and especially what crosses them. And sometimes, of course, you accidentally might step over the line. To a certain point, I agree, Karen, shit happens. You cannot always know what topics cross the line, people deal with humour differently. Some people don’t give a flying fuck if you tell them they look like a hybrid of a deformed goose and a baby that got stuck in the womb for a bit too long, some do. But when you know that joking about something, for example, their looks, hurts and you still do it, that’s when you become a shithead.

Stuff that you say ‘as a joke’ might be something the person has been saying to themselves all their life and actually believes it. You don’t get to decide what hurts others. The reason you joke doesn’t matter. Actually funny people know how to choose the time, place and crowd for their jokes.

So if you can’t make a joke without seriously offending someone, maybe you’re just not that funny.

 

 

I would love to be the person who does proper research and presents interesting facts to support the things they talk about, but bruh. I’ll stick with my kitchen table psychology skills for now. So just to warn you, nothing from here on will make absolutely no sense whatsoever.  Besides, WHY I feel this way, isn’t important right now. I just want to let you know HOW I feel.

(wow sorry my 2014 Tumblr persona possessed me for a while)

Another little disclaimer: I’m a terrible person to have a meaningful conversation with. I rarely say nice things about myself (lmao) but something I’m honestly good at is seeing all (or at least many) sides of an argument. So to free myself of having to write a trilogy about this topic, I’ll just say it now: Anything I say on this blog ever, is not my only opinion. There are many sides to every argument and I could talk about all of them. But again, bruh.

Yeah I’ll get to the point. I told you I’m awful.

 

 

I’m going to say something controversial real quick so make sure you don’t have kids in the room and the pitchfork isn’t close:

I don’t understand people who post pictures of themselves to social media.

Before you send a hitman to my house, just listen. There are a million things I could say about this topic. I’m sure everyone already came up with 95 reasons why it’s stupid of me to say that, a big one being that I’ve posted pictures of myself on social media. Most of my good friends and family do it. Most of the world does it.

To me the whole idea of taking pictures of yourself and posting them for others to see is interesting. In a way it sounds very narcissistic.

Why for some posting their own face and body seems like the easiest thing to do and for some it’s nearly impossible?

I’m somewhat of a mixture between the two. One thing is sure: posting a picture of myself has never been easy for me. I love to think and say that my life philosophy is best summarised with the lovely phrase of “fuck it”, and sometimes it is. But for someone who doesn’t care, I often care way too much.

 

I know people who tell me they’ve never been called beautiful in their lives.

People who sometimes after taking a group picture leave the room to cry because they already know looking at the picture and comparing themselves to everyone else is going to hurt like hell.

People who can’t ever imagine asking someone to take their picture.

People who could only wish for the kind of self-confidence to be able to just put their face for everyone to see.

People who don’t have any pictures with their friends because the idea of getting in front of the camera gives them actual physical pain.

In some of these cases, I’ve been that person.

(And now if someone thinks that in my opinion not posting pictures of yourself to social media equals to not having a healthy self-confidence: please leave.)

 

My favourite way of dealing with my own looks has always been, surprise surprise, joking. I’m not sure if there is a person I’ve met who hasn’t heard me compare my head to a bowling ball.  I’ve always made an effort to get all my chins to show or do whatever to look as stupid as possible in pictures just so I have an excuse to look the way I do. It’s easy to say ‘well yeah I look like that goose-baby hybrid but I wasn’t trying so it’s fine.’ You then don’t have to admit to yourself that you don’t look the way you would like to.

It’s easier to deliberately fail at something than to try your hardest and not make it. This is something I’ve done a lot in life, especially when it comes to my appearance or schoolwork, and I’m planning to write another post only about this. Thankfully, I’ve lately realised how toxic this way of thinking actually is and now do my best to work on it.

 

Earlier I said that appearance and looks have become a bigger issue for me ever since I moved to England. In a way, it’s true, in a way not. As I just told you, I’ve had a problem with my appearance all my life. That didn’t start in England. Actually, a while ago I made a conscious choice to change. I started to ask to have my picture taken and stopped complaining about my looks every single time after seeing the result. I’m happy to say, it honestly has made a difference in the way I think about myself. Besides, in England, I’ve found people who make me feel good and comfortable with every aspect of myself.

But as my friend group got bigger and more international, I also got to see a much broader version of how people think about looks. And that is highlighted in social media behaviour.

Honestly, this just might be my own observation that has no facts to back it up, but I think here people seem to care much more about looks. Comments, both nasty and nice, about others’ appearance are much more common than I’ve ever experienced before. And even when looks aren’t directly discussed, they’re brought up all the time in the way people act.

I sometimes feel like unfollowing people on social media, even those who are my friends and who I love because their social media makes me feel so shit about myself. I’ve tried to figure out the reason why, without luck. I know I have my own problems with my appearance, but I wouldn’t want to look like anyone on my Instagram feed either. Maybe it’s just that people being so into looks, not necessarily even their own but in general, is so out of my own world that it’s hard for me to grasp sometimes.

I’m obviously not saying that everyone who posts pictures of themselves to social media is full of themselves. Of fucking course not. In a way, I’m jealous of those who can post a selfie without thinking about it twice. I just really cannot relate to them.

What I honestly want more than anything is to not care. Caring is fucking exhausting.

What I want is to normalise not looking picture perfect. What I want is people to stop thinking that they have to make their face as perfect as possible before posting anything anywhere but also making it a big deal when they post a picture without makeup.

I have a really weird example of this. Karaoke.

Not too often anyone but the people who have incredible voices perform at karaoke, and nobody wants to sing after them. I live for people who know they aren’t perfect singers and still do it, those who sing in front of others even though they and everyone else can hear that they wouldn’t be the next X-Factor winner.  Doing things you love even though you’re not good at them is what I fucking love to see. That love is real and genuine.

Sometimes you hear that people who can sing should be banned from karaoke to give others the courage to do it too. Even though it’s obviously a joke, it’s still fucked up in many ways. Of course, you can’t ban people who are amazing at singing to do it just so others wouldn’t feel bad, that makes zero sense in every way possible. It should be okay of absolutely everyone, regardless of their talent, to sing and feel good about it.

Same goes for Instagram. Everyone should feel absolutely fine to post their picture even if they don’t have a face any modelling agency would kill to have on their list. (Let’s not even go to the point that beauty is relative, jesus christ I’m taking enough of your time already)

I want to normalise being average.

I want to normalise being bad.

To make the shittiest point ever and take another step on my way of being comfortable with sharing my pictures, here’s me right now.

I already started writing about the context behind this photo and only then realised how perfectly it would fuck up my already weak point. So I won’t.

 

I won’t go too deeply to my opinion of shallowness on social media, because this post would honestly never end. I think it can best be summarised in a story my little sister told me. She was on a bus with her friend, who was scrolling through Instagram. The friend stopped on a selfie their common friend had just posted, scoffed, showed it to my sister saying something along the lines of ‘this bitch is so annoying.’ And then, of course, proceeded to not only like the picture but also write a comment about how much she loves her, accompanied by endless heart emojis.

To me, the way someone talks about others’ appearance tells more about the person talking than the person they are describing. I don’t think I can ever understand why anyone would attack a person for something they can’t change about themselves. It doesn’t fit into my brain. You can always change the way you act but not your looks. And before anyone even dares to think that “well technically you can change your looks if you do x, y and z”, let me just say, go make a nice cup of tea and shove it right up your ass.

 

As I’ve probably said enough by now, this post makes absolutely no sense or even tries to do so. I decided to write it because I still think that the conversation about appearance is sometimes too shallow. Every time you go online you find people talking about how toxic the impact social media has on us is, but I still feel like stuff doesn’t change. You know the reason? No one changes the way they act. Yeah, as stupid and obvious as it sounds, things don’t change if we don’t change them. This is a full-on #WeAreTheVirus situation.

That’s why I’m not just going to write this post and think “yay I’ve acknowledged that shit is fucked, now I’m done.” No, I’m going to try to do my best to change my own behaviour. Next time if I hear someone calling others ugly, I’ll call them out. I’m going to stop if I notice myself making shitty comments about appearance. My own or someone else’s.

I made this post because I want the conversation about appearance to continue. I also want it to lead to a positive change.

And also maybe now the four people, who ask me every other day when I’m going to post next, will shut up for a minute.

(To all my non-Finnish speaking friends who I know are lurking here: You’re lucky you can’t understand any of this.)

 

Musta tuntuu kuin olisin elänyt kuus elämää kuudessa viikossa.

Teille jotka ette tiedä, mä lähdin syyskuussa Englantiin opiskelemaan journalismia Worcesterin yliopistoon. Mulla oli tosi pitkään ollut unelma briteissä opiskelusta, ja mä käytin lukiossa joka syksy varmaan kuukauden putkeen tutkien et miten se käytännössä olis mahdollista. Lopulta valmistumisen jälkeen ja hakuaikojen tullessa lähemmäs se kuuluisa pupu meni kuitenkin pöksyyn ja totesin et ei musta kyllä siihen oo, jäädään kotiin ja katotaan jos saatais tehtyy jotain järkevää täällä. Se, miten mä tänne lopulta päädyin, on vieläkin niin outo stoori, etten mä oikein ees puolentoista kuukauden asumisen jälkeen sitä tajua.

Mahdollisimman ärsyttävästi tiivistettynä, mä sain yliopistolta sähköpostia, että täältä on tulossa jengiä Helsinkiin pitämään esittelytilaisuutta, saa tulla jos tekee mieli. Koska mun pääsykokeet Tampereelle ja Helsinkiin oli menneet melko lailla vituilleen, as the children say, mä sanoin yolo, ilmoittauduin esittelytilaisuuteen, sain tarjouksen opiskelupaikasta, sanoin uudestaan yolo ja kerroin kaikille et hei mä muutankin nyt Englantiin. Mä kuulin koko yliopiston olemassaolosta kesäkuussa, otin paikan vastaan heinäkuussa ja muutin syyskuussa.

Syy siihen, että mä oon täällä nyt, on tiivistettynä paniikinomainen yolo-rääkäisy, jota suuresti inspiroi jäätävä pelko Teboilille duuniin jäämisestä.

Opiskelu on toistaseks ollu tosi chilliä, ja vaik tiedän et se hetki kun istun kirjastossa nyyhkyttämässä ja hörppimässä päivän viidettä espressoshottia ei oo kaukana, toistaseks stressitasot on pysyneet sopivan matalina. Sen lisäks opiskelu on onneks ollut myös älyttömän inspiroivaa. Välillä oon koulupäivän jälkeen vaan istunut tuijottamassa seinää onnellisena siitä et oon viimein löytänyt jotain, mitä mä oikeesti haluan mun elämällä tehdä ja oon ollut vielä niin onnekas, että mun oli mahdollista päästä opiskelemaan. Tiedän että tää fiilis ei välttämättä kestä koko tätä lukuvuotta, loppuelämästä puhumattakaan, mut oonpahan saanut kokea sen ees joskus. Enpä mä vois hirveesti enempää pyytää.

Monta kertaa mulla ollut jäätävän turhautunut fiilis, kun oon tajunnut miten hyvin mä osaisin tehdä tunnilla tehtäviä hommia suomeks, mut enkuks saan itteni kuulostamaan korkeintaan kakstoistavuotiaalta jolla on tavaamisongelma ja änkytys. Mulla ja mun perfektionismilla on hyvin vahva viha-rakkaus -suhde, ja viime aikoina mun on pitänyt usein palautella itseäni takas maan pinnalle. Joka viikko tasaisin väliajoin pitää muistuttaa itseäni siitä et ei, kaikkea ei tarvii vielä osata, englanti ei todella oo mun äidinkieli eikä kukaan oleta et mä olisin samalla tasolla kuin natiivit. Onneks oon oppinut silloin ottamaan itseäni niskasta ja perseestä ja muistakin tarpeellisista paikoista kiinni ja sanomaan ääneen, et vaikka tää ei nyt just onnistu, niin joskus se onnistuu. Suurimman osan ajasta mä jopa uskon itseäni.

(Sidenote: jokainen kansainvälinen opiskelija, jonka mä täällä oon toistaiseksi tavannut, ymmärtää eron your ja you’re välillä paremmin kuin ykskään britti.)

Mä oon tavannut täällä niin paljon hyviä tyyppejä ja saanut lyhyessä ajassa älyttömän rakkaita kavereita, enemmän kuin mä olisin ikinä edes uskaltanut toivoa. Vaikka neljä mun viidestä kämppiksestä (…kaikki brittejä…) ei oo ihan mun tai kenenkään perushygieniasta pitävän ihmisen kanssa samoilla aaltopituuksilla, mulla kävi niin hyvä tuuri mun slovakialaisen kämppiksen kanssa, et en ees jaksa välittää muista. Täysin rehellisesti, en oo ollut pitkään aikaan mistään yhtä kiitollinen kuin siitä tyypistä. Se on ollut ja on yhä edelleen mun tuki ja turva, ykkösterapeutti, järjen ääni, lempi-ihminen ja paras kaveri. God bless Slovakia.

Huolimatta siitä, miten tää loppuvuosi tai -aika Englannissa menee, mä tuun aina olemaan kiitollinen näille ihmisille, joiden kanssa mä oon saanut viettää tän ekan puoltoista kuukautta. Me ollaan kiivetty ikkunoista, menty nukkumaan yheksältä aamulla, kerrottu lapsuudentraumoista tyypeille jotka tavattiin viis minuuttia aikasemmin, kaivattu kotiin, kuultu ihan liian monien mielenterveysongelmista, itketty, naurettu, katottu vine compilationeita viis ihmistä päällekkäin, rikottu sänkyjä, kasvatettu yrttejä, panikoitu brexitistä, tungettu päät roskiksiin, todettu et aika on illuusio, huomattu et kaikki me täällä ollaan enemmän tai vähemmän rikki, ja oltu ihan helvetin onnellisia. Välillä tuntuu kuin eläis kliseisessä teinidraamassa, jonka reploista ja tapahtumista puolet päätyy Tumblrin runoblogeihin.

Käytännössä ainoo asia, mitä mä tällä tekstillä haen on se, että joo oon elossa ja hyvin iloinen. Kun mä lähdin tänne, fiilis oli lähinnä se että nyt mennään kattoo miltä tää tuntuu, jos ei toimi, nii sit palataan takas huoltsikkatädiks ja kokeillaan ens vuonna jotain uutta. Et jos tuntuu ihan paskalta nii ainaki tulee hyvä tarina lisättäväks kännikavalkaadiin, tyylillä hei throwback siihen ku opiskelin Englannissa ja se oli niin perseestä et piti tehdä oma henkilökohtainen brexit.

Täällä mulle on ollut helppoa hymyillä ja seistä selkä suorassa, olla ylpee siitä kuka mä oon ja mistä mä tuun. Viime vuonna tähän aikaan Saksassa mä laskin epätoivosesti päiviä et pääsisin pois. Oon niin onnellinen kun mä voin täysin rehellisesti sanoa et nyt sille ei oo mitään tarvetta.

 

Loppuun viel mun tekotaiteellista paskaa rakastavaan luonteeseeni sopien pari viisautta kaikkien lemppari-lesbo-ikonilta eli Tovelta:

 

Minä tunsin itseni niin onnelliseksi, etten edes pelännyt tämän hetken menevän ohi.

&

Tapahtuu niin paljon, hän ajatteli kiitollisena. Niin monia muutoksia. Minä en ole ehtinyt olla onneton pitkään aikaan.

Kun mä aloitin tän blogin, suunnitelmana oli postata parin viikon välein, ihan minimissään kerran kuukaudessa.

Edellinen päivitys on näköjään joulukuulta.

Hienosti.

Toisaalta se, joka tästä yllättyy, ei selvästikään tunne mua kovin hyvin.

 

Tää kevät on ollut monella tavalla aika rankka. Mä tajusin sen viimeistään eilen, kun löysin itteni kuuntelemasta Tuure Boeliuksen uusinta biisiä. Kaikista kamalinta oli se, et mä jopa oikeesti tykkäsin siitä. Mieli on selkeesti ollut koetuksella. Mä voisin kirjoittaa tästä puolesta vuodesta ja siitä, miksi mä en ole postannut mitään helposti ainakin trilogian, mut teitä kaikkia säästääkseni tiivistys: lol ei vaa kyenny. Eipä se sen syvällisempää loppupeleissä oo.

 

Mun kevääseen on kuulunut muun muassa pelko siitä, et alan sokeutua (shoutout to my #1 man siitepöly), ihan liian monien ripuleiden, oksennusten ja mystisten eritteiden siivoaminen töissä (shoutout to raksamiehet), pääsykoepaniikki, elämäpaniikki, klassinen ”oon maailman kamalin ihminen” -paniikki, kutsunnat, muutama ”joojoo käydään vaan parilla – oho kello onki jo neljä” -ilta ja kaikkee muuta kivaa. Fiilis on vaihdellut laidasta laitaan. Välillä on ollut hetkiä, jolloin mä oon ollut niin onnellinen kuin ihminen vaan voi olla, ja välillä taas on tehny mieli kiivetä Paloheinän portaat ylös ja kieriä ne saman tien alas. Onneks sitä halua on pystynyt loppupeleissä aina vastustamaan, on ne portaat sen verran vittumaiset kiivetä. Ja onneks niitä täydellisen onnellisia hetkiä tulee yhä enemmän. Vaikka tää kuulostaakin naurettavalta niin kerronpahan silti: Mua alkoi toissapäivänä partsilla istuessani itkettämään se, miten lämmintä, kaunista ja valoisaa ulkona oli.

 

Tän kirjoittamisen kuivan kauden aikana oon keräillyt paljon ideoita tätä blogia varten. Vaikka täs todennäkösesti käy taas niin, että seuraava postaus tulee marraskuussa, on mulla ainakin toistaiseksi tosi hyvä ja inspiroitunut fiilis tän projektin suhteen. Toivottavasti saan kerättyä itteni ja tän blogin raunioista ja rakentamaan niistä jotain. Tuskin mitään hirveen tyylikästä, imartelevaa tai järkevää, mut jotain.

 

Tällä postauksella ei oikeestaan ole mitään sen isompaa sanomaa kuin se, et en oo vielä ihan luovuttanut tän blogin suhteen. Halusin kans tarjota jotain samaistuttavaa jollekin muulle, joka on päätynyt kevään aikana välillä sellaisiin syvyyksiin, joissa Boeliuksen musiikki kuulostaa hyvältä.

Mä oon löytänyt tän alkuvuoden aikana paljon runoja ja tekstejä, jotka on jollain tapaa kolahtanut. Ne on lohduttaneet ja estäneet lähtemästä niitä portaita kohti, laittaneet miettimään tai saaneet mut nauramaan siihen asti, et oon purskauttanut kilon räkää nenästä (sori mielikuvasta). Marraskuuta ootellessa ja sen toivossa, että joku muukin sais niistä iloa tai jotain ajattelemisen aihetta, haluaisin jakaa muutaman teidän kanssa. Ja osittain ihan vaan siks, ettei mulla oo oikeestaan enää tähän hätään mitään sanottavaa.

 

 

”Hän oli elämänsä varrella totutellut yhteen jos toiseenkin asiaan, kunnes se ei enää tuntunut pelottavalta, ja niin hän teki nytkin.”

-Tove Jansson

 

 

”Pieraista kovaa omassa tuvassa.

Joskus sitä on valmis epäröimättä

uskomaan kapitalismiin.”

-Eeva Kilpi

 

 

”Ehkä tie oli liian kapea ja kiersi ympyrää sillä tulin kotiin takaisin miltei samaan paikkaan mistä olin aloittanut. Sellaista tapahtuu. Mutta miksi oikeastaan pitäisikään olla teitä, pääseehän sitä eteenpäin muutenkin!”

-Tove Jansson

 

 

”Joo, kiitti vaan vitusti

Vituttaa niin vitusti

tämä saatanan elämä, vittu!

Kiitti vaan vitusti elämästä!

Vuokra maksamatta

Tili miinuksella

Ei muuta ihmissuhdetta

kuin esinahan

ja sormien välinen

hutera liitto

Pitkän tähtäimen suunnitelmana

kitata

pitkä kalja

niin vikkelään

kuin kurkku vetää, vittu

Niin että kiitti vaan vitusti

tästäkin päivästä, vittu!

Vitusta tänne tultiin

ja päin vittua täällä myös menee

Ja jos kuolema, vittu, on yhtä vittumaista

kuin tämä elämä

niin meikäläistä

alkaa vituttaa niin pahasti

ettei suostukaan arkkuun

vaan painelee jonnekin vittuun

kittaamaan

vitusti kaljaa, vittu!”

-Tommy Tabermann

 

 

 

”Kävelen metsässä, pelästyn pääskystäkin.

Näinä aikoina

kun elämä on jatkuvasti

hiuskarvan varassa,

olisi turvallisinta roikkua narun päässä.

 

Taitan kielon, se tuoksuu.

Poimin mustikan, se maistuu.

Tulen lammen rantaan, kumarrun,

näen kasvoni, ja osaan yhä hymyillä.”

-Tommy Tabermann

 

 

”Vapaus on vastaansanomatta

hiton hyvä jätkä, kelpo pöytäseuraa

ihminen

joka ei tartu iholle.

 

Siltä ei vaadita mitään se ei saa

mitään se ei saa vaatia mitään.

 

Vapaus on sitä että minulla ei ole oikeutta

sinuun. Olet paikalla tai et, ja jos et, minulla

ei ole oikeutta kysyä, missä olet.

 

Esimerkiksi äitini suhteen

en ole vapaa, sillä koen että minulla

on velvollisuus pysytellä hengissä

pidempään kuin hän.”

-Juhani Koskinen

 

 

”Joskus tekee mieli

lepattaa tuulessa

halkoa ilmaa

istua miestaposta.

 

Eilen paloin halusta

murtaa lukkoja

katkaista napanuoria

solmia ihmissuhteita.

 

Huomenna on pakko

teroittaa kynnet

silittää karvaa

olla ihminen.”

-Kari Hotakainen

 

ja sit tietysti tän vuosisadan Lönnrotin mestariteos

” Eletään täysii eikä kuolla ikinä
Oon täynnä ruutii joka oottaa kipinää
Hei lainaatsä stidei oon ollu rakkaudest kipee
Mul oli kamala kevät mut ihan sama mä elän

Mä jätän narikkaan mun väärät valinnat
Ne ajat alimmat on jääny tarinaks
Ja kaiken tän jälkeen voi muhun vähän viel särkee
Mul oli kamala kevät mut ihan sama mä elän!”

-Tuure Boelius

 

Mulla oli jo suunnitelmissa kirjoittaa jotain harkittua ja merkityksellistä riittämättömyyden tunteesta, mutta sit tajusin et maanantait on jo itsessään ihan tarpeeksi masentavia, tää päivä kaipaa jotain piristystä. Joten jos sulla on ollut huono päivä/viikko/vuosi, tässä on mun yritys saada sut tuntemaan itsesi vähän paremmaksi ihmiseksi ja saada ainakin yksi hymähdys aikaan.

Tästä stoorista on tullut jo mun go to -tarina missä tahansa illanistujaisissa ja muissa viinitapahtumissa, joka yleensä alkaa tulvimaan mun suusta puolentoista päärynäsiiderin jälkeen ihan vaan yrityksenä rikkoa jää ja keventää tunnelmaa. Hyvin suurella todennäkösyydellä siis mikäli oot sen verran kiinnostunut mun elämästä että oot tullut vilkaisemaan tätä blogia, sä oot jo kuullut tän tarinan. En tiiä onks yhtäkään niin onnekasta ihmistä olemassa, jolle mä en olis tätä jo jossain vaiheessa kertonut. Tää on tarina musta, Spidermanista ja siitä miksi ei ikinä pidä mennä treffeille leffateatteriin.

(Tässä vaiheessa kantsii laittaa Final Countdown soimaan taustalle)

 

Tästä kyseisestä sankarista, jonka kanssa mä näille treffeille päädyin, sais ainakin yhdeksän muutakin tarinaa (mm. Miksi mä en voi käydä Kaivohuoneella, Miksi mä aina maksan omat ruokani jos oon jonkun kanssa ulkona & Tutoriaali: Miten vaihtaa toisen yrittämä halaus kättelyksi, also known as Pelastava käsiliike). Tää kyseinen kerta oli muistaakseni kolmas, kun me nähtiin. Aikaisemmat kerrat oli mennyt ihan jees (jälkikäteen ajatellen oli _muutama_ red flag kyllä liehunut), ja vaikka mä en ollutkaan mitenkään Netflix-teinisarja-aaaaaa-please-have-my-babies -tyylisesti ihastunut tähän tyyppiin, lähdin kuitenkin sen kanssa ihan mielelläni leffaan. Ensinnäkin ainoa sana jolla mun vuoden 2017 ’rakkauselämää’ pystyi kuvailemaan oli ’tragikoominen’, joten tottakai mä nyt lähden ulos jos joku pyytää. (Sen verran muutosta vuonna 2018 on tullut, että nyt paras sana on ’tragikoomisempi’.) Sitä paitsi leffassahan ei tarvii puhua, ja sen jälkeen, jos fiilistä on, voi luontevasti lähtee jatkamaan kahville/syömään/yksin juosten karkuun. Miten nämä klassiset leffatreffit vois muka mennä pieleen? :—–)

 

Nähdään Tennarin edessä. Awkward halaus ja joku paska vitsi ice breakeriksi. Kaikki lievästi vaivaannuttavaa mutta hyvin. Silloin Finnkinossa ei pyörinyt mikään mua erityisesti kiinnostava leffa, joten mä olin sanonut tälle jäbälle et valitse mikä vaan, mulle ei ole sinällään niin väliä. Tää kloppi valitsi Spider-Man: Homecomingin. Mä en ole mitenkään erityisen suuri Marvel-fani (älkää kivittäkö) mutta koska mä olin jo sanonut että mulle mikä tahansa leffa sopii, en viitsinyt protestoida vaan tein niin kuin kuka tahansa classy lady: ostin itelleni sen lähemmäs kympin maksavan jumbo-popcorn-astian. Aattelin, että jos se leffa oliskin tylsä, ainakin mulla olis sit mun popcornit. Little did I know, leffa oli kyl viihdyttävä mut silti se jättipopcornkulho on mun elämän parhaiden ostosten top vitosessa.

 

Me selvittiin hyvin siitä vartin odotuksesta ennen leffan alkua, mä olin jopa pikkuhiljaa pääsemässä eroon  siitä klassisesta ”voivittuyritänytkeksiäjotainfiksuataiedesmahdollisimmanvähänidioottimaistasanottavaa” -rantista, joka mun pään sisällä soi useimmissa sosiaalisissa tilanteissa. Päästään saliin, kaikki hyvin (vaikka mä olin syöny jo melkein puolet siitä päänkokoisesta popparikulhosta), läppä lentää ja sit itse leffa alkaa. Marvelin leffat ei ole ikinä erityisemmin mua kiinnostaneet, mut Tom Holland Spidermanina oli tosi symppis, mulla oli vielä popcornia, elämä hymyili…

 

 

Viimeiset 25 minuuttia Spider-Man: Homecomingista on ehkä mun elämän piinaavimmat.

 

Kuten mä aikaisemmin sanoin, mä en ollut tähän treffikumppaniini mitenkään ihastunut, mut olin halunnut lähteä sen kanssa vielä toisenkin kerran ulos ja antaa sekä sille että itelleni mahdollisuuden. Kuitenkin tässä vaiheessa mä olin tajunnut, että joo, kaverina voin tän tyypin kanssa mielelläni myöhemminkin hengailla, mutta sen enempää tästä jutusta mä en oo kyllä saamassa irti. Koska mun yleiseen elämänfilosofiaan kuuluu yrittää olla niin vähän kusipää kuin mahdollista (suosittelen muuten lämpimästi kaikille), siinä tunkiessani poppareita naamaani mä samalla ajattelin, miten saisin asian tuotua esille tälle tyypille mahdollisimman pian leffan jälkeen, että oltaisiin varmasti molemmat samalla aaltopituudella eikä kummallekaan jäisi huono fiilis.

 

Jos mä oon jotain tän lyhyen elämäni aikana oppinut niin sen, että mikäli jokin jumalhahmo on olemassa, se a) inhoaa mua b) pitää mua elossa ihan vaan että minä ja mun sosiaalinen elämä toimittais sen henkilökohtaisena, lievästi surullisena tilannekomediana. Kirjaimellisesti kahden sekuntin päästä siitä, kun mä olin todennut että mä en halua tämän tyypin kanssa mitään kaveruutta enempää, mä tunnen jonkun hipaisevan mun kättä. Prosessoin tätä mielessäni noin puoltoista sekuntia ja tajusin et ei helvetti, nyt se yrittää pitää mua kädestä kiinni.

 

Ensinnäkin: Mua ei haittaa yhtään, että se sitä yritti. Tietyllä tavalla sehän oli ihan söpöä, eikä tää tyyppi tietenkään voinut tietää että mä olin just mielessäni abortoinut kaikki ajatukset minkäänlaisesta suhteesta sen kanssa. Toiseksi, mä olen todella kiitollinen siitä, että ainakaan se ei kokeillut sitä jenkkileffoista tuttua huokaisu-venyttely-ja-käsi-olkapäälle -temppua. Mä tiedän, että te tiedätte mitä mä tarkoitan.

 

Palatakseni mun kauhunhetkiin; mä tunnen, että se yrittää hyvin hidastetuin ja salakavalin liikkein tarttua mua kädestä kiinni. Sosiaalisissa tilanteissa yleisesti huonosti toimivana ihmisenä ja lievän paniikin seurauksena mä tein mitä kuka tahansa (ei) tekisi: Tungin salamannopealla liikkeellä mun käden popcornkulhoon. Kirjaimellisesti upotin sen sinne sekaan. Ja jatkoin syömistä sillä kädellä, joka oli kauempana tästä tyypistä.

 

Mä en tiedä kuinka kauan mä lopulta istuin käsi siellä kulhossa, tuntui ainakin tunneilta. Lopulta mä kuitenkin nostin käteni sieltä (lähinnä koska se vaikeutti huomattavasti mun syömistä, muuten olisin varmaan istunut loppuleffan käsi poppareissa) ja asetin sen huolellisesti syliini kauas siitä käsinojasta, jossa se oli aikaisemmin ollut. Muutama minuutti kului ja mä ehdin jo huokaista helpotuksesta, kunnes huomasin sivusilmällä, että ei jeesuskristus taas sen käsi lähestyy.

 

Mä tiedän mitä te mietitte, miksi Helmi teet tästä näin ison asian? Eikö olis ollut vaan helpompaa joko pitää sitä kädestä kiinni tai sanoa suoraan, että ei kiitos? Tietysti. Ongelmana mulla vaan oli a) mun mielestä ei ole reilua saada toisen toivoa nousemaan, kun itse tiedän että mä en halua sen kanssa enempää b) tarviiko oikeesti mun vielä muistuttaa mun olemattomista sosiaalisista taidoista?

 

Tässä vaiheessa mun aivot meni paniikkimoodiin ja rupesin epätoivoisesti miettimään pakoreittiä. Paluu poppariastian uumeniin ei enää jostain syystä tuntunut olevan tarpeeksi, tarvittiin jotain tehokkaampaa. Niinpä mä päädyin/sorruin mahdollisesti yhteen typerimmistä/nerokkaimmista asioista, jonka oon ikinä tehnyt: Hyödynsin sitä aikaisemmin mainitsemaani jenkkileffojen huokaisu-ja-venytys -liikettä, erona ainoastaan se, että mä liu’utin itseni venytyksen aikana sillä leffateatterin penkillä niin tiukasti sen kauimmaiseen reunaan kuin fyysisesti oli mahdollista, samalla tunkien (molemmat) käteni takaisin popparikulhon sisälle.

 

Jostain syystä mä kuvittelin, että tää siirtymä olis tarpeeksi suuri merkki siitä, että mua ei kiinnosta. Joko tällä jäbällä oli yhtä surkeat sosiaalisen kanssakäymisen taidot kuin mulla tai se oli vaan maailman huonoin ymmärtämään hienovaraisia vihjeitä, koska ennen pitkää mä huomasin jälleen sivusilmällä, että sen käsi on lähestymässä. Paniikki nousi, pakoreitit alkoivat olla vähissä. (Tää on se vaihe kun mun viimeistään olisi pitänyt vaan rehellisesti sanoa sille kiitos mut ei kiitos.) Vasemmalta lähesty pythonmaisesti tän äijän käsi, oikealla tuli penkin reuna vastaan. Olis voinut kuvitella, että peli oli pelattu, mutta mä en ollut valmis luovuttamaan vielä, pakoon oli päästävä. Niinpä mä rupesin hyvin hitaalla liikkeellä nojautumaan yhä kauemmaksi viereisen penkin puolelle. Tässä vaiheessa mä kiitin mielessäni lähes jokaista niistä mahdollisista jumalolennoista siitä, että mun vieressä ei istunut kukaan. Mä en rehellisesti ole varma, valuiko mun aivot tässä kohdin nenän kautta ulos vai mitä tapahtui, koska näin jälkikäteen ajateltuna mä en ymmärrä mikä logiikka mulla tässä takana oli. Käsi lähestyi yhä hitaasti ja varmasti, ja aivan yhtä hitaasti ja varmasti mä nojauduin yhä kauemmas ja kauemmas viereisen penkin puolelle, kunnes lopulta mä roikuin kuin joku helvetin crooked man pää melkein koskettaen viereisen penkin istuinta. Ihan vaan havainnollistamisen helpottamiseksi piirsin mun teille Paintilla 101-prosenttisesti täsmällisen kuvan siitä, miltä tää lopputilanne näytti, kun jouduin lopettamaan nojautumisen selkärangan venymisestä johtuvista syistä:

(Kuvis mulla oli koulussa aika heikko.)

 

 

Te varmaan ajattelette, että tän pahemmaks se ei voi mennä.

Mä tein silloin saman virheen.

 

 

Katseltuani leffaa tässä ergonomisessa asennossa ikuisuudelta tuntuneen ajan, mä hyvin varovasti aloin hivuttautua takaisin normaaliasentoon, lähinnä etten päätyis aiheuttamaan pysyvää vahinkoa mun selkärangalle. Päädyin istumaan jopa kokonaan oman penkin puolella, kylki kuitenkin hyvin tiiviisti kiinni käsinojassa. Varmaan mainitsemisen arvoista on myös se, että mulla oli edelleen molemmat kädet poppareissa, jotka tässä vaiheessa maistui voin ja suolan lisäksi käsihieltä.

 

Leffaa oli jäljellä noin 10 minuuttia. Mä aloin pikkuhiljaa jälleen rentoutumaan; todennäköisesti mun Mato Matala-liikkeen jälkeen se jäbä haluaa juosta karkuun enemmän kuin minä, naivisti ajattelin. Päädyin jopa vetämään mun vasemman käden ulos poppareista ja laittamaan sen lepäämään astian reunaa vasten.

 

Sen jälkeen tapahtu jotain, mitä mä en rehellisesti toivoisi edes mun pahimmalle viholliselle. Huomaan jälleen silmäkulmasta, että vasemmalla puolella tapahtuu liikettä, ja ehdin hetken jo rehellisesti uskoa/toivoa, että nyt se nousee, lähtee ulos teatterista ja estää mun numeron. Mut ei. Sekunnin sadasosassa tää sankari tekee kädellään pythonin hyökkäystä muistuttavan liikkeen ja iskee mun lievästi popparikulhosta pilkistävään käteen kiinni, yrityksenä siis ilmeisesti lopultakin tarttua mua kädestä. Harmillisesti sen sihti ei ollut pimeässä mikään paras, ja lopputulos saa mut edelleen itkemään verta. Se ei nimittäin saanut otettua mun koko kädestä kiinni, vaan tarttui kuin henkensä pitimiksi mun pikkusormeen ja nimettömään koko käden sijaan. Koska mitkään sanat ei riitä kuvailemaan tätä tilannetta, tein teille toisenkin havainnollistavan kuvan:

 

Mä en tiedä, kuinka kauan me lopulta tällä tavoin siinä istuttiin, mutta kun mä sain jonkin verran itseäni kasattua henkisen housuunpaskomisen jälkeen, mä kirjaimellisesti ravistin sen käden irti, käännyin katsomaan tyyppiä silmiin, pudistin mun päätä, käänsin katseen takaisin Tom Hollandiin ja tungin molemmat kädet takaisin poppareihin.

 

Leffan jälkeen me molemmat käyttäydyttiin kuin mitään ei olis tapahtunut, se saattoi mut bussipysäkille ja mä menin kotiin.

 

Älkää menkö leffateatteriin treffeille.

 

 

(Rehellisesti mä en ole varma, sainko mä näitä kauhunhetkiä tuotua parhaiten esille kirjallisesti tai onko tää juttu ylipäänsä mitenkään viihdyttävä kenellekään muulle kuin mulle, joten mikäli ikinä nähdään ihan oikeassa elämässä, voin mielelläni demonstroida tän python-liikkeen ja kanankoipi-otteen jotka tänäkin päivänä vainoaa mua. Ainoastaan siten sen hetken todellisen kauhun saa tuotua ilmi.)

 

Noniin.

Mä tiedän mitä te kaikki (kolme ihmistä mun äidin lisäksi, jotka tätä luette) mietitte. Miksi Helmi piti nyt tehdä joku blogi. Siihen on useampikin syy, mutta tässä tiivistettynä: Mä tajusin, että oon yleisesti ihmisenä aika huono. Ja mä haluaisin saada asiaan muutoksen.

Mä istuin kuukausi sitten erittäin vahvasti kuselta tuoksahtavassa bussissa matkalla Amsterdamista Bonniin, jossa mä olen nyt asunut syyskuusta lähtien au-pair -hommien takia. Wifi toimi tässä bussissa tosi huonosti ja sen takia mä päädyin, järkyttävää kyllä, istumaan yksin ajatusteni kanssa ja tuijottamaan ikkunasta ulos. (Syy Numero 1, Miksi Mä Olen Yleisesti Ihmisenä Aika Huono: Mulla oli kirja mukana, mutta mun asento oli niin mukava etten rehellisesti jaksanut kumartua edes sen verran että olisin ottanut sen kirjan lattialla olevasta kassista.) Siinä istuessani mulla oli mielessä paljon asioita ihan laidasta laitaan. Mä ajattelin mun omaa elämää ja tuntemiani ihmisiä, politiikkaa, historiaa,  yhteiskuntaa, tulevaisuutta, ja ennen kaikkea sitä jäätävää kusenhajua joka edelleen leijaili mun nenässä. Kun hetkellisesti heräsin siitä ajatushorroksesta, mä tajusin haluavani kirjoittaa näitä ajatuksia ylös. En välttämättä sen takia, että saisin niillä vaikutettua yhtään mihinkään, vaan ennemminkin siksi, että mä itse voisin myöhemmin palata tähän hetkeen ja ikään ja katsoa, mitä mä silloin vuonna 2018 ajattelin, mitä mieltä mä olin maailmasta, miten mä ilmaisin itseäni.

Okei okei Helmi, selvä juttu. Mut minkä takia piti perustaa blogi? Etkö sä voisi vaan kirjoittaa niitä asioita itsellesi Wordiin ja säästää meidät muut sun aivopieruilta? Miksi ne tekstit pitää jakaa muille?

Tästä päästään kätevästi Syyhyn Numero 2, Miksi Mä Olen Yleisesti Ihmisenä Aika Huono: Mä en saa motivoitua itseäni. Mä löydän itsestäni ihan äärettömän harvoin tarpeeksi motivaatiota jatkaa yhtäkään projektia alkua pidemmälle. (Ihan vaan yhtenä esimerkkinä monista: Mä olen aloittanut päiväkirjan kirjoittamisen lukemattomia kertoja elämäni aikana, ja se aina päätyy siihen, että kirjoitan kolme päivää putkeen ja sen jälkeen tulee vähintään kahdeksan kuukauden tauko. En ees osaa arvioida montako päiväkirjamerkintää mä oon alottanu pyytämällä anteeksi (?????) siltä mun kirjalta, etten oo kirjoittanut pitkään aikaan.)  Mä tarviin jonkun ihmisen/asian painostamaan saadakseni asioita aikaiseksi. Ja sit totta kai stressaan siitä painostuksesta ihan älyttömästi ja annan sen hallita mun ajatuksia niin kauan, että lopulta päädyn paniikki-itkemään peiton alle. (Syy Numero 3.) Eli käytännössä mun neroutta hipova suunnitelma on se, että kerron kirjoittavani blogia, ja paine siitä että jengi olettaa mun oikeasti postaavan jotain tuo mulle sitä tarvitsemaani painetta ja inspiraatiota ja saan toteutettua sen projektin, jonka alotin itseäni varten. Kuulostaako typerältä, monimutkaiselta ja naurettavalta? Niin mustakin.

On mulla muitakin syitä sille, miksi mä tän blogin perustin. Yks niistä on yksinkertaisesti se, että mä rakastan kirjoittamista, oon rakastanut ihan siitä lähtien kun opin lukemaan. Mä ihailen ihan älyttömästi ihmisiä, jotka saa ilmaistua itseään ja ajatuksiaan kirjallisesti. Mä oon heille myös aivan jäätävän kateellinen. Vaikka mä olen seitsemänvuotiaasta asti kirjoittanut (välillä enemmän, välillä vähemmän,) tän 12 vuoden aikana mä olen saanut vain muutaman tekstin tai ajatuksen ylös, joista mä olen ylpeä ja joissa oon saanut itseäni ilmaistua just sillä tavalla, miten haluankin.

Suurin osa on varmasti nähnyt tämän hyvin 2011-tyylisen Facebook-meemin siitä, miltä sun ajatus piirroksesta näyttää mielessä ja valmiina paperilla.

Tää helvetin meemi kuvastaa mun suhdetta kirjoittamiseen paremmin kuin mikään muu. Mä välillä olen kirjoittamatta ihan vaan koska mä pelkään, että mun tekstistä ei tule sellaista kuin haluaisin. (Mä tiedän että tää kuulostaa hyvin typerältä, joten tässä vaiheessa varoituksen sana: monet mun ongelmista on hyvin typeriä. Harkitse haluatko jatkaa lukemista.) Mä sain kerran lukiossa äidinkielentunnilla tekstitaidon vastauksesta täydet pisteet, enkä ollut siltikään tyytyväinen siihen tekstiin. Ja tän tarkoitus ei oo millään tavalla olla #HumbleBrag , vaan se häiritsee mua itsessäni tosi paljon. Vaikka kukaan ei vaatisi multa yhtään mitään, välillä tuntuu et mun taidot ei yksinkertaisesti riitä, edes mulle itselleni. Mä jätän asioita tekemättä välillä sen takia, että mä pelkään, etten saisi tehtyä niitä niin hyvin kuin haluaisin. (Syy Numero 4. Nää kerääntyy nopeammin kuin mä oletin…) Mä toivoisinkin, että tän blogin kirjoittaminen auttaisi mua käsittelemään tätä mun epäonnistumisen pelkoa, jotta mä siitä huolimatta uskaltaisin kirjoittaa ja myös näyttää mun tekstejä muille.

 

Iso osa mun lukioajasta oli perseestä. Mä ajattelin pitkään, että syy siihen oli koulu itse tai se, että hyvin suuri prosentti meidän lukion opiskelijoista oli kusipäitä. (Terkkuja phykkiläisille, jos joku teistä tänne eksyy.) Mä sain valmistuessani kunnian pitää ylioppilasjuhlassa oppilaan puheen. Sitä kirjoittaessa mä mietin kymmeniä kertoja, että miten mä voin muka seistä kaikkien edessä edustamassa uusia ylioppilaita, kun tosiasiassa mä iloitsen siitä, että suurta osaa näistä ihmisistä mun ei tarvitse enää valmistujaispäivän jälkeen todennäköisesti nähdä. Mä kuuntelin Youtubesta edellisvuosina pidettyjä puheita ja pyörittelin silmiä muiden kiitellessä ihanista kouluvuosista ja mahtavista luokkakavereista. Mä en kiittänyt mun puheessa kertaakaan muita valmistuvia. Mä en mennyt meidän koulun omille ylppärijatkoille vaan lähdin toisesta lukiosta valmistuneiden kavereiden kanssa ulos. (Oon siitä päätöksestä edelleen järjettömän tyytyväinen.)

Nyt kun mun valmistumisesta on jo melkein puoli vuotta, oon tajunnut en mä oikeastaan voi pistää mun kurjaa kokemusta muiden syyksi. Oikea ongelma oli se, että mä välitin liikaa. Mä välitin liikaa siitä, mitä se suuri prosentti kusipäitä musta oikein ajatteli.  Mä olen aina pitänyt itseäni ihmisenä, joka on oma itsensä, ihan sama mitä muut sit ajattelee. Tosiasiassa mä välitin aivan helvetisti liikaa ja jätin usein asioita tekemättä ja sanomatta ihan vaan koska mä pelkäsin seurauksia. En mä edes tiennyt mitä ne olis voineet olla. (Syy Numero 5.)

Oon tän puolen vuoden aikana ehtinyt kypsytellä ajatuksia lukiosta ja itsestäni paljon ja oon tullut siihen tulokseen, että mä oon kyllästynyt miettimään sitä, mitä muut musta ajattelee. Mä haluun vaan olla oma itseni ja tehdä asioita mitkä mua kiinnostaa, kuten kirjoittaa blogia, miettimättä sen tarkemmin että saako joku nyt tästä revittyä irti jotain, mitä voi käyttää mua vastaan. Mä en jaksa enää miettiä, mitä muut musta ajattelee. Mä oon kyllästynyt välittämään. (Ja samalla kun kirjoitan tätä, jännitän jo etukäteen sairaasti tän blogin julkaisemista ja muiden mielipiteitä. Seuraavaks vois yrittää siirtyä sanoista niihin kuuluisiin tekoihin.)

(Ja joojoo oli mulla kans tosi hyviä aikoja lukiossa. Ja siellä oli paljon myös tosi mahtavia tyyppejä. Ja todennäkösesti jos tutustuisin niihin ihmisiin, joita mä pidän kusipäinä, mun mielipide heistä muuttuis. Ja oon jälkikäteen ajateltuna tosi iloinen, että kävin lukion PHYK:ssa. Mut kärjistetään nyt hei vähän ihan vaikka draaman takia.)

 

Mä en todella tiedä, mitä tää blogi tulee sisältämään. Monet mun kaverit ja tutut ovat viime aikoina perustaneet blogeja, jotka on tosi vahvasti Tumblr ja Instagram -henkisiä; ne keskittyy valokuvaukseen, kahviloihin, muotiin, motivoimiseen yms. Ne on täynnä inspiroivia quoteja ja upeita kuvia smoothie bowleista, koristelluista kalenterisivuista ja kukkakedoista. Ja mä en, käsi sydämellä, sano tätä todellakaan vittuillakseni: Mä rakastan seurata niitä blogeja. Mä seuraan niitä aktiivisesti, pidän niiden kirjoittajia törkeen lahjakkaina ja rehellisesti nautin ja inspiroidun niistä ihan todella paljon.

 

Ongelma mun kohdalla on vaan se, että mä en oo ihminen, joka osaisi tai haluaisi pitää sellaista blogia. Mä en myöskään tiedä, millaista blogia mä sitten osaan tai haluan pitää. Ja sitä mä lähden nyt selvittämään.

Ainoastaan yhdestä jutusta mä oon tän blogin sisällön osalta varma. Mä henkilökohtaisesti rakastan lukea ihmisten ongelmista ja epäonnistumisista. Tällä mä en tarkoita nyt mitään sellaista, että nauttisin kun kuulen jonkun saaneen potkut tai jääneen ilman opiskelupaikkaa. Tällä surullisenkuuluisalla sosiaalisen median aikakaudella, kun joka puolelta saa kuulla muiden menestystarinoista, onnistumisista ja onnenaiheista, mikään ei oo mulle yhtä lohdullista kuin se, että joku rehellisesti ja aidosti kertoo et hei, mä mokasin. Mä epäonnistuin. Tää ei nyt mennyt niin kuin mä olin suunnitellut. Niistä tarinoista mä inspiroidun ja saan ihan hirveesti lohdutusta. Ja kuten ollaan saatu nyt todeta, mä olen Yleisesti Ihmisenä Aika Huono.  Oon tehnyt ja tuun 101% varmuudella tekemään elämässäni virheitä ja typeriä asioita. Toivottavasti se, että jaan niitä täällä, tuo jollekin lohtua ja muistutuksen siitä, että niistäkin hetkistä, kun tekis vain mieli puhtaasta häpeästä ja/tai vitutuksesta hypätä peräsuoli edellä lähimpään roskakuiluun, voi päästä yli.

 

TL;DR: Tää blogi on mulle ennen kaikkea henkilökohtaista terapiaa sekä yritys kehittää itseäni ja taitojani johonkin suuntaan ja päästä yli idioottimaisista (mutta mun elämään vahvasti vaikuttavista) peloista. Mä otan ensimmäisenä askeleena tätä epäonnistumisen hyväksymistä kohti sen, että mä julkaisen tän tekstin, vaikka en oo siihen vielä läheskään tyytyväinen vaan koen/tiedän et olisin saanut kaiken haluamani ilmaistua niin paljon paremminkin. Ehkä joskus pitää vaan hyväksyä se, että on Aika Huono. Ja vaikka tässä kävisikin niin, että huomenna kadun tätä kirjoitusta ja/tai poistan koko blogin kahden postauksen jälkeen, nii hei ainakin mä yritin. Eipä tässä elämässä voi hirveästi muuta tehdä.

Ehkä mä sit opettelen koristelemaan smoothie bowleja.

 

 

(Käytin tän blogin nimen miettimiseen ja ulkoasuun noin kolme ja puol minuuttia. Haluaisin sanoa, et tän nimen taustalla on suurta symboliikkaa liittyen mun ajatuksenkulkuun tai elämänfilosofiaan, mut todellisuudessa se sai inspiraationsa siitä, kun vuonna 2015 kerroin uudelle ystävälleni Lukalle mun sukunimen ja se väänsi sen (aivojen lievästä hapenpuutteesta johtuen) Sundströmistä Sandstormiin.)